perjantai 24. elokuuta 2012

Ei kenenkään äiti

Tänään aloitin lukemaan kirjaa "Ei kenenkään äiti". Kirjassa on erilaisia tarinoita lapsettomuudesta. Yhden tarinan lopetin puolessa välissä, koska en kestänyt sen lapsettoman surua. Pelkään, että niin suunnaton mustuus ja tyhjyys voisi olla minullakin edessä. Mietin katsonko tarinan lopusta miten hänelle kävi, mutta päätän siirtyä seuraavaan tarinaan. Aion uskoa siihen, että olen vahva heikkoudestani huolimatta, enkä joudu tuollaista tuskaa kokemaan. Toisaalta saattaa olla, että tuskani on ihan yhtä suuri jo nyt, mutta olen saanut lahjan käsitellä sitä, ainakin joka toinen päivä ja ainakin jotenkin. Toisaalta nyt elämässä on jo muutoinkin liikaa epävarmuutta ja odottamista, etten aio laajentaa ajatusmaailmaani liian pitkälle tulevaisuuteen. Toisaalta aion mitä vaan, luultavasti toimin ja ajattelen lopulta täysin eri tavalla.

Tarinat herättivät minussa kuitenkin ihan hirveän paljon ajatuksia ja tunteita. Nuo ajatukset ja kirjoitukset saivat minut tajuamaan, miksi lapsettomuudesta on tullut juuri minulle niin vaikeaa. Olen jo ollut ennen rikki, olen tehnyt itsestäni ehjää ja lopulta toivonut elämältä vain vakautta, rauhaa, turvaa ja rakkautta. Lapsettomuus ja sen työstäminen on kuitenkin hirvittävän epävarmaa aikaa, jolloin nousee esiin vain uusia kysymyksiä ilman vastauksia, aina uutta epävarmuutta ja odottamista. Omat heikkoudet nousee uudelleen esiin, eikä haluaisi päästää yhtäkään niistä korjatusta palasesta särkymään uudelleen lattialle.   

Tajusin myös, että minut on vedetty joukkueeseen, johon en halunnut liittyä. Lajikin on väärä. Pelaan kuitenkin peliä parhaani mukaan, koska enhän voi luovuttakaan, koska en näe kentän ulkopuolella oiekastaan mitään. Olen myös tavallaan osa vähemmistöä. Tuo vähemmistö on järjestäytynyt ja valmis tukemaan tässä kasvussa, jota asian läpikäyminen vaatii. Jos tämä onkin meille vain tiläpäistä, ymmärrän kuitenkin hyvin niitä ihmisiä, jotka jopa lapsen saadessaan tuntevat itsensä aina vähän tahattomasti lapsettomaksi.

Jokainen lapseton varmasti jossain vaiheessa vertaa ajatuksiaa myös lapsellisiin. Kun toinen on saanut lapsensa ilmaiseksi ja itse ei ymmärrä, miksi lasta ei tule, vaikka panostus olisi kuinka kovaa, ei voi olettaakaan, että ajatukset kohtaisivat. Jokainen lapseton varmasti on kuullut monia muka hyviä neuvoja ja paljon asittomuuksia. Eihän tätä tosiaan pysty koskaan kukaan äiti tai isä ymmärtämään. Tiedän myös itse olevani monesti kohtuuton ajatusteni kanssa. Niille en kuitenkaan voi mitään. Voin vain toivoa, että lapselliset ystäväni, ainakin tärkeimmät, ovat lopulta kuitenkin elämässäni.

Kirjaa lukiessa ajatukset kävivät myös adoptioprosessissa. Tajusin, kuinka mahdottomalta se minulle tuntuu. Ei pelkästään sen takia, että hedelmöityshoidot ovat vasta alusta, eikä minun ole vielä ainakaan tarvinut luopua toiveesta biologiseen lapseen. Jos jo nyt kyseenalaistan omaa hyvyyttäni ja oikeuttani tulla äidiksi ja kärsin siitä kovasti, miten voisin koskaan antaa jonkun toisen arvioida minun hyvyyttäni ja valmiuksiani ulkopuolelta? En meinaa ole vielä kasvanut ihan loppuun itsetuntoni kanssa.

En kuvittele, että meidän elämä muuttuisi pelkästään onnelliseksi lapsen kautta. Ei minulla ole mitenkään ruusuista kuvaa lapsiperheen arjesta. Minulla on kuitenkin kuva rakkauden määrästä omaa lastaan kohtaan ja tiedän, ettei kukaan vaihtaisi korvatulehdustaan huutavaa lastansa meidän vapauteemme ja rauhaamme. Muuta kuin ehkä pieneksi hetkeksi. Tiedän, että meillä on valmiina sisällämme jo suunnaton kapasiteetti rakastaa lasta ja arvostaa sitä elämää. Tiedän myös, että väsyisimme yhtä lailla kuin muutkin ja kaipailisimme välillä tätä vapauden aikaa.

Sen olen tajunnut, että olen kuitenkin elämässäni saanut sen, mitä olen eniten toivonut. Perheen, jossa on minun lisäkseni toinen. Ja vasta tämän prosessin alettua, olen ymmärtänyt tuon toisen olevan kaikkea sitä mitä toivoin: turvallinen, vakaa, huolehtiva, järkkymätön ja vielä kerran huolehtiva. Tätä en ainakaan aiemmin ihan selkeästi nähnyt. Tiedän myös, että meidän surumme on yhteinen. Tosin minulla on aina ollut taipumusta alkaa käsittelemään tunteita varsin pian ja varsin suurella volyymilla. Tiedän myös, että jos joskus on toisen aika olla heikko, jaksan minäkin olla vierellä järkähtämätön.

Olisin toivonut, että asiat olisivat menneet omalla painolla ilman, että olisin joutunut työstämään valintojani niin paljon. Olen tavallaan nyt ymmärtänyt yhden unelma-ammattini ja päässyt kouluun, mutta valmistuminen ei ole ollenkaan varmaa. Opiskelen kuitenkin niin ahkerasti kuin jaksan. Ja saanhan näiden opintojen aikana varmasti paljon korvaamatonta ymmärrystä.

Kuulostaa melkein siltä, että tänään olisin sujut kaiken kanssa. En ole. Enkä varmaan tule olemaan. Olen kuitenkin löytänyt minun elämästäni tänäänkin hyviä asioita.

1 kommentti:

  1. Olen myös lukenut "Ei kenenkään äiti". Tarinat olivat hyvin koskettavia, välillä itkin kirjaa lukiessani mutta jatkoin silti lukemista.
    Omassa kirjoituksessasi osaat hyvin kuvata omia tunteitasi ja ajatuksia, aivan kuin joku olisi pukenut minun tunteet ja ajatukset paperille, tunnen siis samoin kuin sinäkin...

    VastaaPoista