Olen miettinyt paljon sitä, kuinka paljon olemme vuosien aikana menneet eteenpäin ja kasvettu. Lapsettomuuden käsitteleminen yhdessä on vienyt meidät hirmuisen lähelle toimiamme.
Kaksi vuotta sitten, vuosi sitten ja kuukausi sitten: Kuvittelin meidän olevan kovin valmiita lapsen saamiseen. Toisaalta nyt tänään, olen niin paljon valmiimpi. Ehkä siis emme olleet valmiita. Toivottavasti pian olemme. Toivottavasti nyt.
Ensimmäinen IVF on nyt aloitettu ja pistopäiviä kertyy. Ajatuksia ei meinaa enää hallita, vaan pelot ja toiveet vuorottelevat rajuna myllerryksenä. Toisaalta niin monta asiaa voi mennä pieleen, mutta toisaalta myös moni asia voi onnistua.
Pelottaa, ettei follikkelit kasva, niissä ei ole munasoluja, munasolut ei hedelmöity, hedelmöittyneet ei jakaudu ja jakaantuneetkaan ei kiinnity. Toisaalta pian voin myös kuulla, että minulla on munasoluja, ne voivat hedelmöittyä ja uskomatonta, mutta onhan se mahdollista, että 4 viikon päästä odotetaan lasta.
Miten näin suuria asioita voisi tyynnytellä ja rauhoittaa ajatukset? Nyt todella vastauksia joita ollaat pyydetty alkaa satamaan. Olisiko helpompaa, jos vastauksia ei kuulisikaan. Eniten pelkään, että meiltä viedään mahdollisuus edes toivoa. Jos ei jääkään tilaa millekään haaveille.
Onneksi välillä kaikelle tälle jaksaa nauraakin. Yhtenä päivänä kirjoittelin toisen lapsettoman kanssa ja tajusin, että olen oppinut uuden kielen. Oikeastaan kyse on lapsettomuusslangista. Sanoja, joita en vielä vuosi sitten tiennyt on loputtomasti: simpat, ovis, oviksen induktio, inssi, clomit, PAS, tuoresiirto, IVF/ICSI, kp/pp, follit, luget, LH, piinailu/piinapäivät, pco, kemiallinen raskaus, endo ja niin edelleen.. On sitä siis ainakin oppinut uutta. Sanojen lisäksi myös itsestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti